Kiipeily urheiluna ja seikkailuna

Klassisessa kiipeilyartikkelissaan “Games climbers play” (Ascent-lehti, 1967) Lito Tejada-Flores (T-F) analysoi kiipeilyn eri alalajien suhdetta toisiinsa, tai ehkä pikemmin kiipeilijöiden suhdetta näihin alalajeihin, käyttäen pelin käsitettä. Miksi kaikessa kiipeily-nimikkeen alle lankeavassa toiminnassa ei käytetä samoja hyväksyttävän suorituksen määritteleviä sääntöjä? Koska eri alalajien tavoitteet ovat yleiseltä saavutettavuudeltaan niin kaukana toisistaan, esimerkiksi yksittäisen boulderkiven huippu vs. K2:n huippu. Jotta näiden tavoitteiden saavuttamisesta kiipeilijälle koituvat tunteet olisivat edes jossain määrin yhteismitallisia, tarvitaan erilaisiin “peleihin” omat sääntönsä, joita kiipeily-yhteisö vaihtelevasti noudattaa. Kiipeilyn eri alalajeissa noudatetut pelisäännnöt muodostavat  skaalan tiukasti säännellystä, hyväksyttävät varusteet, tekniikan ja nousutavan tarkasti määrittelevästä koodistosta lähes säännöistä vapaaseen tapaan saavuttaa asetettu nousutavoite. Tälle skaalalle asettuvat eri kiipeilyn alalajit boulderoinnin edustaessa tiukimmin säänneltyä päätä ja suurimpien vuorten nousussa tavanomaisesti käytetty retkikuntakiipeily säännöistä suhteellisesti vapainta laitaa.

T-F:n artikkeli oli puheenvuoro aikansa englanninkielisen kiipeilymaailman eettiseen keskusteluun ja oli yritys antaa käsitteellistä välineistöä arvioida eri kiipeilysuoritusten “puhtautta”. Kahden samalla reitillä tehdyn erilaisen suorituksen vertaaminen tulee mielekkääksi, kun voidaan sijoittaa ne säännöstön skaalalle. Esimerkiksi samaisen vuorireitin voi nousta vaativammalla alppitaktiikalla tai löyhäsääntöisemällä retkikuntataktiikalla. Kumpikaan nousuista ei välttämättä ole toista “oikeampi” tai oikeutetumpi, ne vain on suoritettu eri säännöstön sisällä. Luonnollisesti tiukempaa säännöstöä noudattanut suoritus nähdään kiipeily-yhteisössä arvostetumpana ja T-F tarjosikin sääntö-kategorisointiansa välineenä pientä vähemmistöä edustavalle kiipeilyeliitille “työntää rajoja” saman aikaisesti, kun kiipeilijöiden suurella enemmistöllä säilyy mahdollisuus palkitseviin suorituksiin pelaamalla löyhempisääntöistä peliä samalla reitillä.

T-F:n oivallus kiipeilyn sääntötasoista on edelleen erinomainen apuväline hahmottaa sitä kovin laajaa ja tänä päivänä myös varsin eriytynyttä kenttää, minkä yhteisenä nimittäjänä kuitenkin edelleen toimii termi kiipeily. En tietoisesti havainnut tämän klassisen artikkelin vaikutusta, mutta ehkä se kummitteli takaraivossani, kun viime talvena reissun päällä itselleni hiljalleen kirkastui eräs toinen skaala, mikä on sittemmin auttanut minua hahmottamaan tämän rakkaan lajin välillä kovin eri maailmoista tulevalta tuntuvien puolien välistä suhdetta. Kuten T-F:kin artikkelinsa alussa toteaa, en tässä yritä vastata vastaamattomaan kysymykseen mitä on kiipeily?, – saati sitten vielä vaikeampaan miksi kiipeilen? – vaan ehdotan yhtä näkökulmaa tarkastella kiipeilyn laajaa kenttää, käsitteellistä apuvälinettä. Ajatukseni ei liene kovin uusi tai innovatiivinen, mutta esitelen sen siinä toivossa, että muutkin voisivat löytää siitä välineen arvioida ja ennen kaikkea arvostaa kiipeilyn eri puolia.

Näkökulmani tiivistyy kahteen käsitteeseen: urheilu ja seikkailu. Kiipeilyn urheilullinen puoli korostaa puhtaan fyysisen suorituksen merkitystä kiipeilyilmentymissä: onnistuneen toppiin pääsyn keskeisinä edellytyksinä ovat riittävä voima, notkeus, tekniikka yms. kiipeilijän fysiikkaan liittyvät tekijät. Seikkailukiipeilyn puolella otteet irtoilevat, reitiltä eksytään ja huono sää uhkaa vangita köysistön seinämälle. Huipun saavuttaminen riippuu laajemmasta skaalasta tekijöitä kuin pelkästä fyysisestä suorittamisesta; myös välinetekniset taidot ja kokemus nousevat arvoonsa. Lisäksi on merkittävää, että suuri osa kiipeilysuoritukseen vaikuttavista tekijöistä on ympäristöstä nousevia, eli pääosin kiipeilijästä ja hänen tekemistään valinnoista riippumattomia. Etenkin vuorikiipeilyn parissa puhutaan usein subjektiivisista, kiipeilijästä riippuvista, sekä objektiivisista, ympäristön määräämistä, riskitekijöistä. Koska anlyysini on väistämättä yksinkertaistettu, otan vapauden tässäkin yksinkertaistaa. Kiipeilijästä riippumattomien kiipeilytapahtumaan vaikuttavat tekijät tiivistän käsitteen tuntematon alle. Näin ollen vedän – edelleen yksinkertaistetun – johtopäätöksen: mitä enemmän tuntemattomia tekijöitä kiipeilyyn liittyy, sen seikkailullisempaa se on ja kääntäen, mitä urheilullisempaa kiipeily on, sen tarkemmin siihen liittyvät olosuhteet ovat ennalta tiedossa.

Tämän määrittelyn valossa voi tarkastella kiipeilyn historiaa tietynlaisena vuoropuheluna seikkailullisten ja urheilullisten piirteiden välillä. Historian saatossa kiipeilyn urheilullinen tai seikkailullinen puoli on vuoroin ollut enemmän arvossaan, pääsuuntana ehkä kuitenkin urheilullisuuden korostuminen seikkailullisuuden kustannuksella. Kiipeilyn alkuaikoina, vuorikiipeilyn kultaisina vuosikymmeninä tavoiteltiin tuntematonta; ensinousut aiemmin kiipeämättömille alppihuipuille olivat eittämättä suuria seikkailuja, monesti vieläpä traagisia sellaisia. Onko sitten elämän ironiaa, että näistä ensinousuista kamppailu sai usein urheilun piirteitä? Hypätään 1900-luvun puolivälin Britanniaan ja kiipeilyssä näkee jo tiettyä urheilullisuutta, joskin heikonlaisesti. Reittejä harjoitellaan jossain määrin, mutta pääpaino on uskaliaiden ensinousujen suorittamisessa. Treenaaminen, jos kenellekään sellainen tulee mieleenkään, on yleisesti halveksuttua. Hieman myöhemmin manner-Euroopassa toinen anglosaksisen kiipeilymaailman halveksuma ilmiö, pulttaus, vie lajia selkeästi urheilun suuntaan. Esimerkiksi Verdonissa, missä tähän asti oli kiivetty ground-upina, aletaan pultata laskeutumalla ns. goutes d’eau -reittejä, pienten pokettien dominoimia linjoja, jotka vaativat aivan uudenlaista fyysistä sitoutumista. Pulttaus mahdollisti urheilullisuuden viemisen uudelle tasolle karsimalla rotkon pohjalta lähtevän reitinteon väistämätöntä yllätyksellisyyttä, tuntematonta. Vielä hyppäys nykypäivään ja kiipeilyä näyttää jo hallitsevan, ainakin harrastajamääriä tarkastellessa, sisäkiipeily, mikä eittämättä on vienyt lajia taas askelen urheilullisempaan suuntaan. Sisätiloissa karsitaan jopa sään tuoma “tuntematon” kiipeilytapahtumasta. Kärjistetysti ilmaisten lajin alkuaikoina jokainen kiipeilyyn ryhtyvä oli seikkailija, kun taas nykyään kiipeilymediassa esillä olevat huippukiipeilijät ovat selkeämmin urheilijoita. Ajoittain tapahtuu siirtymistä tai repertuaarin laajentamista seikkailun suuntaan, kuten vast’ikäiset Sasha DiGiulianin ponnistelut Eigerin pohjoisseinällä. Tämänkaltaiset aluevaltaukset laajentavat yhdellä-kahdella alalajilla maailman huipputasoa edustavan kiipeilijän käyttämää skaalaa, urheilun lisäksi kuvaan tulee enemmän seikkailua ja epäilemättä “hyppy tuntemattomaan” myös palkitaan syventyneenä arvostuksena monipuolista lajiamme kohtaan. Siirtymää voi harjoittaa myös toiseen suuntaan, joskaan kiipeilymedian noteeraamalla tasolla tätä harvemmin tapahtuu.

Ajattelen urheilu-seikkailu -käsiteskaalan T-F:n sääntöskaalan tapaan lineaarisena, ts. kahden ääripään rajaamana jatkumona. Vaihtoehtoisesti voisi hyvin ajatella urheilu- ja seikkailutekijän toimivan vaaka- ja pystyakseleina kentällä, minkä sisällä eri kiipeilyn ilmentymät saisivat “arvoja” molemmilla skaaloilla. Onhan epäilemättä jokaisessa kiipeilysuorituksessa mukana niin fyysisen suorittamisen puoli kuin myös tuntemattomia, tai ainakin epävarmuustekijöitä. Mielikuva lineaarisesta skaalasta kuitenkin yksinkertaistaa kuviota ja samalla myös tärkeällä tavalla tekee vastakkainasettelun kahden käsitteen välille. Kuten sääntöskaalalla liikutaan vain vähempi- tai enempisääntöiseen suuntaan janalla, omalla käsiteakselillani kiivetään joko urheilullisemmin tai seikkailullisemmin.

Tietyt kiipeilyn alalajit tuntuvat sijoittuvan luontevammin asteikon urheilulliseen, tietyt muut taas seikkailulliseen päähän. Onhan yhden alalajin nimikin urheilukiipeily, sport climbing. Tuntemattoman käsitteen käyttäminen määrittelyssä taas johtaa ilmiselvästi siihen, että on-sight -kiipeily sijoittuu seikkailullisempaan asemaan kuin samalla reitillä suoritettu projektointi. Itse kiivettävä reittihän on tuntematon on-sight -yritykseen ryhtyvälle kiipeilijälle. Boulderoinnin urheilullisuudesta kielii jo se, että on-sight suoritusta ei tässä alalajissa erikseen noteerata, vaan ennen ensiyritystä reitistä on sallittua kerätä periaatteessa rajaton määrä ennakkotietoa, otteet voi usein putsata maasta käsin jne. Huomio kiinnittyy siis mahdollisimman puhtaasti fyysiseen suoritukseen. Kuitenkin boulderoinnistakin löytyy mielestäni seikkailullisia piirteitä. Nämä ilmenevät etenkin uusia reittejä avatessa, jolloin tuntemattoman vaikutus on korostuu. Kun kukaan ei ole ennen noussut reittiä, elää ensinousija epävarmuudesta: mitä otteita käyttää? mikä beta? onko tämä ylipäätään mahdollista kiivetä? Ajatellaan esimerkiksi Nalle Hukkataipaleen highball-projekteja (Livin’ Large), joiden seikkailullista luonnetta on vaikea kiistää. Vuorikiipeilyn voisi taas helposti nähdä nimenomaan seikkailullisuutta korostavana, onhan siinä selvästi enemmän tuntemattomia muuttujia esimerkiksi pultatulla kotikalliolla kiipeilyyn verrattuna. Esimerkkejä urheilullisuutta korostavista nousuista alppikiipeilyssä on silti, runsaastikin. Päällimmäisenä mieleen nousevat aikaa vastaan tehtävät nousut tutuilla reiteillä, kuten Ueli Steckin “konemaiset” (Swiss machine) suoritukset. Nyttemmin sama lähestymistapa on siirretty myös Himalaja-tason reiteille. Palaten vielä on-sight -kiipeilyyn, se sisältää toki tuntemattomia tekijöitä redpointausta enemmän, mutta toisaalta senkin voi nähdä erityisenä fyysisen suorittamisen lajina, missä kestävyydellä ja reitinlukusilmällä on suurempi rooli.

Mitä käsiteskaala urheilu-seikkailu sitten asettaa vastakkain, jos ei kiipeilyn alalajeja? Mielestäni siis jokaisen alalajin sisältä voi löytää niin urheilullista kuin seikkailullisempaakin tulokulmaa ja skaala kuvaakin pikemminkin erilaisia kiipeilyn lähestymistapoja. Tästä seuraa, että kaltaiseni, lähes jokaisella alalajilla tasaisesti epäonnistuva pyristelijä löytää niistä kovin erilaisistä kiipeilysuorituksistaan keskinäistä mielekkyyttä. Alppiseinämällä suoritettua jää-multipitchiä ja lähikaltsin pitkään hiotun projektin lähetystä ei tarvitsekaan verrata suoraan keskenään (miten se sitten tapahtuisikaan), vaan ne voi nähdä omilla paikoillaan urheilu-seikkailu -skaalalla. Toisessa tyydytyksen tuo erityisesti fyysisten voimavarojen äärirajoilla toimiminen, moovien hiominen mahdollisimman tehokkaiksi niin, että käsi lopulta tavoittaa toppikahvan. Toisessa taas epävarmuuden kanssa kamppailu tuntemattomalla reitillä vieraissa olosuhteissa ja tämän epävarmuuden yli pääseminen kaikkea oppimaansa hyödyntäen; kliseisesti itsensä voittaminen pään sisällä, jonka lopputuloksena köysistö saadaan turvallisesti takaisin laaksoon. (Tästä mieleen johtuu lisäajatus, että seikkailukiipeilyssä tiimin merkitys korostuisi urheilukiipeilyn ollessa selkeämmin yksilösuoritusta. Voi olla näinkin, mutta kiipeilytoveri on mielestäni aina kiipeilykokemukselle merkittävä, riippumatta suorittamisen lajista.)

On mainittava, että oma kokemukseni kiipeilyn alalajeista rajoittuu T-F:n arktikkelin esittelemien sääntötasojen 1-5 välille, eli boulderoinnista alppikiipeilyyn, viimeksimainitusta erittäin ohuena. En siis henkilökohtaisen kokemuksen kautta tunne koko kiipeilyn kenttää, eikä minulla siis ole tässä tekstissä ehdottamastani skaalastakaan “tekijän tietoa” (aristotelisesti ilmaisten) koko sen mitalta. Mutta onko skaalalla alkua ja loppua, löytyykö puhtaan urheilullista ja puhtaan seikkailullista kiipeilysuoritusta? Tuskin. T-F:n sääntöskaalasta poiketen oma skaalani on hyvinkin henkilökohtaisesti määriteltävissä ja häilyvämpi. Kiipeilyn eettiset säännöt muuttuvat ajan myötä, mutta säännöt on ainakin periaatteessa aina kirjattavissa ylös tiettynä ajanhetkenä tietyn kiipeily-yhteisön sisällä ja näin voidaan määritellä, mitä peliä ollaan kulloinkin pelaamassa. Sen sijaan kysymys siitä, ollaanko kulloisessakin kiipeilysuorituksessa vaikkapa urheilun tasolla 5 tai seikkailun tasolla 11 on puhtaan henkilökohtaisesti määriteltävä.

Itse olin pitkään vastahakoinen kutsumaan kiipeilyä, tai ainakaan itse harjoittamaani kiipeilyä, urheiluksi ja olen ehkä vieläkin. En koskaan ole ollut suuri urheilun ystävä ja kiipeilyn pariin tuloni motiivina taisi olla ennemmin mielikuvat eeppisistä vuoriseikkailuista kuin lihaksista ja lycrasta. Ihannekuvani antiteesinä toimi kiipeilymedian esittelemät supertähdet, jotka viettävät 11 kk vuodesta kiipeilysalilla käydäkseen sitten kerran kaudessa lähettämässä jonkin vaikean sporttireitin, millä – herran tähden – on jatkotkin valmiina! Liekö mielen muuttumisen taustalla viisi vuotta Vaasan bouldereilla vai viime talvi Euroopan sporttikallioilla, mutta olen alkanut arvostaa enemmän myös tätä urheilulliseksi kutsumaani puolta kiipeilystä. Kuten olen jo sanonut, asettamalla eri tyyppiset suoritukset skaalalle, ne saavat mielessäni uudella tavalla merkitystä ja myös arvostusta. Voin yhtä lailla pitää arvokkaana fyysisesti vaikeinta bouldersuoritustani sekä seikkailullisinta alppireittiäni. Sanalla sanoen, voin rakastaa kiipeilyä enemmän.