Kiipeily urheiluna ja seikkailuna

Klassisessa kiipeilyartikkelissaan “Games climbers play” (Ascent-lehti, 1967) Lito Tejada-Flores (T-F) analysoi kiipeilyn eri alalajien suhdetta toisiinsa, tai ehkä pikemmin kiipeilijöiden suhdetta näihin alalajeihin, käyttäen pelin käsitettä. Miksi kaikessa kiipeily-nimikkeen alle lankeavassa toiminnassa ei käytetä samoja hyväksyttävän suorituksen määritteleviä sääntöjä? Koska eri alalajien tavoitteet ovat yleiseltä saavutettavuudeltaan niin kaukana toisistaan, esimerkiksi yksittäisen boulderkiven huippu vs. K2:n huippu. Jotta näiden tavoitteiden saavuttamisesta kiipeilijälle koituvat tunteet olisivat edes jossain määrin yhteismitallisia, tarvitaan erilaisiin “peleihin” omat sääntönsä, joita kiipeily-yhteisö vaihtelevasti noudattaa. Kiipeilyn eri alalajeissa noudatetut pelisäännnöt muodostavat  skaalan tiukasti säännellystä, hyväksyttävät varusteet, tekniikan ja nousutavan tarkasti määrittelevästä koodistosta lähes säännöistä vapaaseen tapaan saavuttaa asetettu nousutavoite. Tälle skaalalle asettuvat eri kiipeilyn alalajit boulderoinnin edustaessa tiukimmin säänneltyä päätä ja suurimpien vuorten nousussa tavanomaisesti käytetty retkikuntakiipeily säännöistä suhteellisesti vapainta laitaa.

T-F:n artikkeli oli puheenvuoro aikansa englanninkielisen kiipeilymaailman eettiseen keskusteluun ja oli yritys antaa käsitteellistä välineistöä arvioida eri kiipeilysuoritusten “puhtautta”. Kahden samalla reitillä tehdyn erilaisen suorituksen vertaaminen tulee mielekkääksi, kun voidaan sijoittaa ne säännöstön skaalalle. Esimerkiksi samaisen vuorireitin voi nousta vaativammalla alppitaktiikalla tai löyhäsääntöisemällä retkikuntataktiikalla. Kumpikaan nousuista ei välttämättä ole toista “oikeampi” tai oikeutetumpi, ne vain on suoritettu eri säännöstön sisällä. Luonnollisesti tiukempaa säännöstöä noudattanut suoritus nähdään kiipeily-yhteisössä arvostetumpana ja T-F tarjosikin sääntö-kategorisointiansa välineenä pientä vähemmistöä edustavalle kiipeilyeliitille “työntää rajoja” saman aikaisesti, kun kiipeilijöiden suurella enemmistöllä säilyy mahdollisuus palkitseviin suorituksiin pelaamalla löyhempisääntöistä peliä samalla reitillä.

T-F:n oivallus kiipeilyn sääntötasoista on edelleen erinomainen apuväline hahmottaa sitä kovin laajaa ja tänä päivänä myös varsin eriytynyttä kenttää, minkä yhteisenä nimittäjänä kuitenkin edelleen toimii termi kiipeily. En tietoisesti havainnut tämän klassisen artikkelin vaikutusta, mutta ehkä se kummitteli takaraivossani, kun viime talvena reissun päällä itselleni hiljalleen kirkastui eräs toinen skaala, mikä on sittemmin auttanut minua hahmottamaan tämän rakkaan lajin välillä kovin eri maailmoista tulevalta tuntuvien puolien välistä suhdetta. Kuten T-F:kin artikkelinsa alussa toteaa, en tässä yritä vastata vastaamattomaan kysymykseen mitä on kiipeily?, – saati sitten vielä vaikeampaan miksi kiipeilen? – vaan ehdotan yhtä näkökulmaa tarkastella kiipeilyn laajaa kenttää, käsitteellistä apuvälinettä. Ajatukseni ei liene kovin uusi tai innovatiivinen, mutta esitelen sen siinä toivossa, että muutkin voisivat löytää siitä välineen arvioida ja ennen kaikkea arvostaa kiipeilyn eri puolia.

Näkökulmani tiivistyy kahteen käsitteeseen: urheilu ja seikkailu. Kiipeilyn urheilullinen puoli korostaa puhtaan fyysisen suorituksen merkitystä kiipeilyilmentymissä: onnistuneen toppiin pääsyn keskeisinä edellytyksinä ovat riittävä voima, notkeus, tekniikka yms. kiipeilijän fysiikkaan liittyvät tekijät. Seikkailukiipeilyn puolella otteet irtoilevat, reitiltä eksytään ja huono sää uhkaa vangita köysistön seinämälle. Huipun saavuttaminen riippuu laajemmasta skaalasta tekijöitä kuin pelkästä fyysisestä suorittamisesta; myös välinetekniset taidot ja kokemus nousevat arvoonsa. Lisäksi on merkittävää, että suuri osa kiipeilysuoritukseen vaikuttavista tekijöistä on ympäristöstä nousevia, eli pääosin kiipeilijästä ja hänen tekemistään valinnoista riippumattomia. Etenkin vuorikiipeilyn parissa puhutaan usein subjektiivisista, kiipeilijästä riippuvista, sekä objektiivisista, ympäristön määräämistä, riskitekijöistä. Koska anlyysini on väistämättä yksinkertaistettu, otan vapauden tässäkin yksinkertaistaa. Kiipeilijästä riippumattomien kiipeilytapahtumaan vaikuttavat tekijät tiivistän käsitteen tuntematon alle. Näin ollen vedän – edelleen yksinkertaistetun – johtopäätöksen: mitä enemmän tuntemattomia tekijöitä kiipeilyyn liittyy, sen seikkailullisempaa se on ja kääntäen, mitä urheilullisempaa kiipeily on, sen tarkemmin siihen liittyvät olosuhteet ovat ennalta tiedossa.

Tämän määrittelyn valossa voi tarkastella kiipeilyn historiaa tietynlaisena vuoropuheluna seikkailullisten ja urheilullisten piirteiden välillä. Historian saatossa kiipeilyn urheilullinen tai seikkailullinen puoli on vuoroin ollut enemmän arvossaan, pääsuuntana ehkä kuitenkin urheilullisuuden korostuminen seikkailullisuuden kustannuksella. Kiipeilyn alkuaikoina, vuorikiipeilyn kultaisina vuosikymmeninä tavoiteltiin tuntematonta; ensinousut aiemmin kiipeämättömille alppihuipuille olivat eittämättä suuria seikkailuja, monesti vieläpä traagisia sellaisia. Onko sitten elämän ironiaa, että näistä ensinousuista kamppailu sai usein urheilun piirteitä? Hypätään 1900-luvun puolivälin Britanniaan ja kiipeilyssä näkee jo tiettyä urheilullisuutta, joskin heikonlaisesti. Reittejä harjoitellaan jossain määrin, mutta pääpaino on uskaliaiden ensinousujen suorittamisessa. Treenaaminen, jos kenellekään sellainen tulee mieleenkään, on yleisesti halveksuttua. Hieman myöhemmin manner-Euroopassa toinen anglosaksisen kiipeilymaailman halveksuma ilmiö, pulttaus, vie lajia selkeästi urheilun suuntaan. Esimerkiksi Verdonissa, missä tähän asti oli kiivetty ground-upina, aletaan pultata laskeutumalla ns. goutes d’eau -reittejä, pienten pokettien dominoimia linjoja, jotka vaativat aivan uudenlaista fyysistä sitoutumista. Pulttaus mahdollisti urheilullisuuden viemisen uudelle tasolle karsimalla rotkon pohjalta lähtevän reitinteon väistämätöntä yllätyksellisyyttä, tuntematonta. Vielä hyppäys nykypäivään ja kiipeilyä näyttää jo hallitsevan, ainakin harrastajamääriä tarkastellessa, sisäkiipeily, mikä eittämättä on vienyt lajia taas askelen urheilullisempaan suuntaan. Sisätiloissa karsitaan jopa sään tuoma “tuntematon” kiipeilytapahtumasta. Kärjistetysti ilmaisten lajin alkuaikoina jokainen kiipeilyyn ryhtyvä oli seikkailija, kun taas nykyään kiipeilymediassa esillä olevat huippukiipeilijät ovat selkeämmin urheilijoita. Ajoittain tapahtuu siirtymistä tai repertuaarin laajentamista seikkailun suuntaan, kuten vast’ikäiset Sasha DiGiulianin ponnistelut Eigerin pohjoisseinällä. Tämänkaltaiset aluevaltaukset laajentavat yhdellä-kahdella alalajilla maailman huipputasoa edustavan kiipeilijän käyttämää skaalaa, urheilun lisäksi kuvaan tulee enemmän seikkailua ja epäilemättä “hyppy tuntemattomaan” myös palkitaan syventyneenä arvostuksena monipuolista lajiamme kohtaan. Siirtymää voi harjoittaa myös toiseen suuntaan, joskaan kiipeilymedian noteeraamalla tasolla tätä harvemmin tapahtuu.

Ajattelen urheilu-seikkailu -käsiteskaalan T-F:n sääntöskaalan tapaan lineaarisena, ts. kahden ääripään rajaamana jatkumona. Vaihtoehtoisesti voisi hyvin ajatella urheilu- ja seikkailutekijän toimivan vaaka- ja pystyakseleina kentällä, minkä sisällä eri kiipeilyn ilmentymät saisivat “arvoja” molemmilla skaaloilla. Onhan epäilemättä jokaisessa kiipeilysuorituksessa mukana niin fyysisen suorittamisen puoli kuin myös tuntemattomia, tai ainakin epävarmuustekijöitä. Mielikuva lineaarisesta skaalasta kuitenkin yksinkertaistaa kuviota ja samalla myös tärkeällä tavalla tekee vastakkainasettelun kahden käsitteen välille. Kuten sääntöskaalalla liikutaan vain vähempi- tai enempisääntöiseen suuntaan janalla, omalla käsiteakselillani kiivetään joko urheilullisemmin tai seikkailullisemmin.

20150903_202352

Tietyt kiipeilyn alalajit tuntuvat sijoittuvan luontevammin asteikon urheilulliseen, tietyt muut taas seikkailulliseen päähän. Onhan yhden alalajin nimikin urheilukiipeily, sport climbing. Tuntemattoman käsitteen käyttäminen määrittelyssä taas johtaa ilmiselvästi siihen, että on-sight -kiipeily sijoittuu seikkailullisempaan asemaan kuin samalla reitillä suoritettu projektointi. Itse kiivettävä reittihän on tuntematon on-sight -yritykseen ryhtyvälle kiipeilijälle. Boulderoinnin urheilullisuudesta kielii jo se, että on-sight suoritusta ei tässä alalajissa erikseen noteerata, vaan ennen ensiyritystä reitistä on sallittua kerätä periaatteessa rajaton määrä ennakkotietoa, otteet voi usein putsata maasta käsin jne. Huomio kiinnittyy siis mahdollisimman puhtaasti fyysiseen suoritukseen. Kuitenkin boulderoinnistakin löytyy mielestäni seikkailullisia piirteitä. Nämä ilmenevät etenkin uusia reittejä avatessa, jolloin tuntemattoman vaikutus on korostuu. Kun kukaan ei ole ennen noussut reittiä, elää ensinousija epävarmuudesta: mitä otteita käyttää? mikä beta? onko tämä ylipäätään mahdollista kiivetä? Ajatellaan esimerkiksi Nalle Hukkataipaleen highball-projekteja (Livin’ Large), joiden seikkailullista luonnetta on vaikea kiistää. Vuorikiipeilyn voisi taas helposti nähdä nimenomaan seikkailullisuutta korostavana, onhan siinä selvästi enemmän tuntemattomia muuttujia esimerkiksi pultatulla kotikalliolla kiipeilyyn verrattuna. Esimerkkejä urheilullisuutta korostavista nousuista alppikiipeilyssä on silti, runsaastikin. Päällimmäisenä mieleen nousevat aikaa vastaan tehtävät nousut tutuilla reiteillä, kuten Ueli Steckin “konemaiset” (Swiss machine) suoritukset. Nyttemmin sama lähestymistapa on siirretty myös Himalaja-tason reiteille. Palaten vielä on-sight -kiipeilyyn, se sisältää toki tuntemattomia tekijöitä redpointausta enemmän, mutta toisaalta senkin voi nähdä erityisenä fyysisen suorittamisen lajina, missä kestävyydellä ja reitinlukusilmällä on suurempi rooli.

Mitä käsiteskaala urheilu-seikkailu sitten asettaa vastakkain, jos ei kiipeilyn alalajeja? Mielestäni siis jokaisen alalajin sisältä voi löytää niin urheilullista kuin seikkailullisempaakin tulokulmaa ja skaala kuvaakin pikemminkin erilaisia kiipeilyn lähestymistapoja. Tästä seuraa, että kaltaiseni, lähes jokaisella alalajilla tasaisesti epäonnistuva pyristelijä löytää niistä kovin erilaisistä kiipeilysuorituksistaan keskinäistä mielekkyyttä. Alppiseinämällä suoritettua jää-multipitchiä ja lähikaltsin pitkään hiotun projektin lähetystä ei tarvitsekaan verrata suoraan keskenään (miten se sitten tapahtuisikaan), vaan ne voi nähdä omilla paikoillaan urheilu-seikkailu -skaalalla. Toisessa tyydytyksen tuo erityisesti fyysisten voimavarojen äärirajoilla toimiminen, moovien hiominen mahdollisimman tehokkaiksi niin, että käsi lopulta tavoittaa toppikahvan. Toisessa taas epävarmuuden kanssa kamppailu tuntemattomalla reitillä vieraissa olosuhteissa ja tämän epävarmuuden yli pääseminen kaikkea oppimaansa hyödyntäen; kliseisesti itsensä voittaminen pään sisällä, jonka lopputuloksena köysistö saadaan turvallisesti takaisin laaksoon. (Tästä mieleen johtuu lisäajatus, että seikkailukiipeilyssä tiimin merkitys korostuisi urheilukiipeilyn ollessa selkeämmin yksilösuoritusta. Voi olla näinkin, mutta kiipeilytoveri on mielestäni aina kiipeilykokemukselle merkittävä, riippumatta suorittamisen lajista.)

On mainittava, että oma kokemukseni kiipeilyn alalajeista rajoittuu T-F:n arktikkelin esittelemien sääntötasojen 1-5 välille, eli boulderoinnista alppikiipeilyyn, viimeksimainitusta erittäin ohuena. En siis henkilökohtaisen kokemuksen kautta tunne koko kiipeilyn kenttää, eikä minulla siis ole tässä tekstissä ehdottamastani skaalastakaan “tekijän tietoa” (aristotelisesti ilmaisten) koko sen mitalta. Mutta onko skaalalla alkua ja loppua, löytyykö puhtaan urheilullista ja puhtaan seikkailullista kiipeilysuoritusta? Tuskin. T-F:n sääntöskaalasta poiketen oma skaalani on hyvinkin henkilökohtaisesti määriteltävissä ja häilyvämpi. Kiipeilyn eettiset säännöt muuttuvat ajan myötä, mutta säännöt on ainakin periaatteessa aina kirjattavissa ylös tiettynä ajanhetkenä tietyn kiipeily-yhteisön sisällä ja näin voidaan määritellä, mitä peliä ollaan kulloinkin pelaamassa. Sen sijaan kysymys siitä, ollaanko kulloisessakin kiipeilysuorituksessa vaikkapa urheilun tasolla 5 tai seikkailun tasolla 11 on puhtaan henkilökohtaisesti määriteltävä.

Itse olin pitkään vastahakoinen kutsumaan kiipeilyä, tai ainakaan itse harjoittamaani kiipeilyä, urheiluksi ja olen ehkä vieläkin. En koskaan ole ollut suuri urheilun ystävä ja kiipeilyn pariin tuloni motiivina taisi olla ennemmin mielikuvat eeppisistä vuoriseikkailuista kuin lihaksista ja lycrasta. Ihannekuvani antiteesinä toimi kiipeilymedian esittelemät supertähdet, jotka viettävät 11 kk vuodesta kiipeilysalilla käydäkseen sitten kerran kaudessa lähettämässä jonkin vaikean sporttireitin, millä – herran tähden – on jatkotkin valmiina! Liekö mielen muuttumisen taustalla viisi vuotta Vaasan bouldereilla vai viime talvi Euroopan sporttikallioilla, mutta olen alkanut arvostaa enemmän myös tätä urheilulliseksi kutsumaani puolta kiipeilystä. Kuten olen jo sanonut, asettamalla eri tyyppiset suoritukset skaalalle, ne saavat mielessäni uudella tavalla merkitystä ja myös arvostusta. Voin yhtä lailla pitää arvokkaana fyysisesti vaikeinta bouldersuoritustani sekä seikkailullisinta alppireittiäni. Sanalla sanoen, voin rakastaa kiipeilyä enemmän.

Advertisements

9 thoughts on “Kiipeily urheiluna ja seikkailuna

  1. No niin, tuttu aihepiiri mutta keskiverto-kiipeilijää huomattavasti analyyttisemmin tarkasteltuna! Itelläni alkoi kiinnostaa boulderointi, kun greidi nousi. Oisko sullakin urheilumenestyksen seurauksena kiinnostus urheilukiipeilyyn nousemassa? Toisaalta, jos Suomessa aikoo harrastaa kiipeilyä, sisä-, boulder- ja ulheilukiipeilyä on tarjolla. Onneksi täältä Ruotsin rajan tuntumasta pääsee Pohjois-Norjan pitkille reiteille 9 tunnissa.

    Mua on jo pitempään haitannut etiikka-sanasta väännetyt adjektiivit. Etiikka = tieteenala, joka pyrkii löytämään vastauksen kysymykseen: “Mikä on hyvä elämä?” Miten tuosta tekaistaan adjektiivi? Usein kuulen eettinen-sanaa käytettävän synonyyminä hyvälle tai oikealle tai omalle “gut feelingille”. Eikä keskustelussa juurikaan puhuta arvoista tai käytetystä normatiivisen etiikan alaluokasta (kuten ilmeisesti pitäisi? olen vain harrastelijatason filosofi).

    Like

    • Kiitos Jukka kommentista! Mistään menestyksestä en puhuisi, mutta varmasti juuri oman kiipeilyn painopisteet, eli sen sportin lisääntyminen viimeisen vuoden aikana kirvoitti ajatuksia tähän kirjoitukseen. Suomisportinkin oon oikeastaan löytänyt vasta tänne etelärannikolle muuton jälkeen. Ja ruotsisportin toissa viikolla 🙂 Vaikka ei pitänyt asettaa alalajeja suoraan skaalalle, on meillä Suomessa sitä seikkailullisempaakin kiipeilyäkin trädin ja jään muodossa.

      Epäilemättä etiikka-termiä käytetään löyhästi ja itsekin käytin sitä yllä melko ajattelematta, kiipeilykeskustelun konventioita seuraten. Kuitenkin soisin termille hieman vapaamman käytön kuin tuo sun määrittely. Sen lisäksi, että etiikka on filosofiaksi kutsutun tieteenalan yksi osa-ala, se on myös yleisinhimillistä toimintaa. Itse tiivistäisin etiikan kysymykseksi siitä, mikä on oikein (ei niin kaukana siitä, mitä on hyvä elämä). Tällöin kiipeilyetiikalla tarkoitettaisiin kysymystä siitä, mikä on oikein kiipeilyn parissa. Kuten eettinen määrittely yleisestikin, on kiipeilyn etiikan määrittely sekä yhteisöllistä että yksilöllistä toimintaa. Yleisesti kiipeilykeskustelussa etiikka-termiä kai käytetään tarkoittamaan sitä, onko yhteisön kulloinkin määrittämiä sääntöjä noudatettu vai ei (esim. Wideboyzien Century Crack -ensinousu). Onko tehty oikein yhteisöä, ts. kanssaihmisiä kohtaan. Jos etiikka-termillä kuitenkin pyritään oikeuttamaan erilaisia mielivaltaisia sääntöjä, ei ehkä toimita kovinkaan eettisesti.

      Like

  2. Pidän seikkailu-käsitteestä enemmän kuin sääntö -akselista, sillä ensin mainittu mielestäni sisältää sääntö-tekijän kuten tekstissä taisit osoittaa.

    Sitten jäin pohtimaan, kumpi kuvaa kiipeilyä tarkemmin, 2-ulotteinen vai 1-ulotteinen urheilu/seikkailu avaruus. Sen voinee typistää kysymykseen, voiko kahdesta yhtä urheilullisesta reitistä toinen olla seikkailullisempi. Koska samankin reitin voi kiivetä projektoiden ja videoon ensin tutustuen, trädäten tai vaikka on-sight sooloten, voidaan siis sanoa että kyllä. Urheilullisuus asteikolla arvo on sama, mutta seikkailullisuus vaihtelee. Tästä voidaan johtaa että nousu voi olla yhtäaikaa äärimmäisen urheilullinen ja äärimmäisen seikkailullinen, vaikka se onkin harvinaista. Se voi olla yhtäaikaa myös kummankin akselin toisessa päässä, kuten vaikkapa oppilaille malliksi 67ttä kertaa noustu hyvin helppo reitti.

    Jos urheilu/seikkailu näkökulmaa ajattelee jatkumona, se yksinkertaistaa. Se on helpompi ymmärtää mutta samalla se totalisoi. Boulderointi on siten helpommin vain urheilua, alppikiipeily seikkailua, ja kummankin lajin tai yksittäisen nousun moninaiset vivahteet peittyvät helposti yhden arvon alle.

    Siksi itse lähestyisin käsitteitä 2-ulotteisina avaruutena, mitä myös hahmottelit. Se on monimutkaisempi mutta antaa tarkemman kuvan. Siihen voi ehdottaa myös kolmatta ulottuvuutta: sosiaalista yhteyttä. Sen tärkeys vaihtelee suuresti ei vain kiipeilijöiden vaan myös kiipeilijän nousujen välillä. Tämä näkyy ehkä selvimmin bouldereilla, joissa yksin kiipeily on turvallisuussyistä mahdollisempaa ja olennainen ja toivottu tila, ja toisinaan taas kyseessä on suorastaan yhteinen ihmisjoukon juhla ja keskiössä kokemuksen jakaminen. Lisäksi, yksin kiipeily ei ole ennenkuulumatonta edes suurilla seinämillä. Toki sooloyritykseen saatetaan lähteä myös osittain sosiaalisista syistä, mutta silloin haetaan sosiaalista kapitaalia, ei yhteyttä. “Katso mihin pystyn” ei “koetko mitä minä koen”. Toki soolokiipeilyssä on muitakin tekijöitä. Retkikuntakiipeilyssä taas sosiaalinen yhteys on osittain vaatimus, mutta varmasti sielläkin yhteys vaihtelee hetkittäin\nousujen\kiipeilijöiden välillä.

    Jos lopputulemana vertaa yhden ulottuvuuden jatkumoa kolmen ulottuvuuden avaruuteen on selvää että jälkimmäinen on paljon monimutkaisempi hahmottaa, jopa vaikeaa, ja toisaalta se kuvaa kiipeilyä tarkemmin. Seikkailu ja urheilu eivät kuitenkaan mielestäni sulje toisiaan pois, vaikka toinen saisi kuinka suuren arvon, kuten niiden sijoittaminen yhdelle akselille antaa ymmärtää.

    Like

    • Hienoa, että tekstistä oli ainesta jatkokehittelyyn! Oon ihan samaa mieltä, että 2-3 -uloitteinen käsiteavaruus kuvaa tarkemmin ja todemmin kiipeilyä, mutta tarkoituksenani ei niinkään ollut kuvata kiipeilyn kenttää kuin todistella, että sen sisällä olevista kovin erilaisista suorituksista löytyy mielekkyys eri tavoin. Ja nimenomaan nämä erilaiset suoritukset voivat tapahtua samalla “alustalla”, samalla reitillä. Tarkoittamani urheilullisuus ei siis kuvaa reitin vaikeutta, vaan suhtautumistapaa siihen. Tällöin urheilu-seikkailu -skaala on juuri yksiuloitteinen, sillä yksilöllinen kokemus määrittelee aseman janalla. Itse huomaan tämän usein reiteillä, mitä yritän ensin saitata, epäonnistun tässä ja yritän uudelleen useita kertoja: ensimmäinen yritys on minulle seikkailullisempi kokemus ja moovien hioutuessa siitä tulee, varsin selkeästikin, urheilullisempi. Esimerkiksi tippumisen ja otteiden/kamojen irtoamisen pelot väistyvät ja mieli keskittyy yhä enemmän vain fyysiseen suoritukseen. Reitti pysyy samana, mutta kokemus vaeltaa akselilla ja saa eri arvoja.

      Aiemmin miettiessäni aihetta tulin aivan samaan tulokseen kuin sinäkin, kolmantena ulottuvuutena on juuri sosiaalisuus! Tämäkään nyt ei ole mikään tajuntaa räjäyttävä uusi idea, mutta sosiaalisuus on ehdottoman keskeistä kiipeilylle. Etenkin juuri kiipeilyn kokemukselle, minkä analysoinnille tekstissäni pyrin tarjoamaan käsitteellistä työkalua. Ja ehdotanpa tähän avaruudeksi laajentuneeseen käsitetilaan vielä aikaulottuvuutta neljänneksi: historia. Yksittäisen reitin, kiipeilyalueen ja koko kiipeilyn historian tunteminen lisää kiipeilykokemuksen syvyyttä.

      Sanoisin siis, että urheilu-seikkailu -jana ja urheilu-seikkailu-sosiaalisuus -tila (tai historialla höystettynä: aika-avaruus) ovat kaksi eri, yhtäaikaisesti olemassaolevaa abstraktiota lajistamme, joita molempia voi käyttää kiipeilykokemuksensa analysointiin, joka toivottavasti puolestaan johtaa sen syvempään arvostukseen. William Shatner sen tiivisti: “He wants to make love to the mountain”.

      Like

  3. Sattumalta tänään kohdalle osui tämä mainio kiipeilydokumentti Britanniasta 1970-luvun lopulta (ensimmäinen kolmiosaisesta sarjasta). Sopii jotenkin niin hyvin tekstin aiheeseen, että pakko linkata tänne. Hyvin samoilla linjoilla ollaan; tiivistyy erityisesti boulderoijasta esitettyyn kommenttiin kohdassa 19:23. “He represents, perhaps, not simply fitness but a mental attitude towards climbing as a sport.”

    Like

  4. Ah! Eli joissain tilanteissa urheilullisuus ja seikkailullisuus ovat usein (?) sidoksissa toisiinsa, ja silloin ne ovat käänteisesti verrannollisia toisiinsa. Tuo avaa itselleni reittien avaamisen pulmaa. Kun moni uusia reittejä avatessaan pyrkii avaamaan omaa maksimigreidiään, itse useimmiten avaan helpompia, flashina nousevia reittejä, ja mahdollisimman korkeita. Voi ajatella niin että boulderoijana seikkailun tarve ei tyydyty tarpeeksi, joten uutta avatessa maksimoin seikkailullisuuden–sen vähän mitä bouldereilla voi saavuttaa.

    Mutta entä ne maksimigreidiään avaavat? Videossa mainitaan myös kaksi hyvin usein esille nousevaa käsitettä. Yksi on “miehen taistelu kiveä vastaan”, jota varsinkin vanhankoulun trädi- ja vuorikiipeilijät, eli ehkä seikkailullisimmat, korostivat. Uskoisin, että ne jotka avatessaan keskittyvät juuri maksimigreidiinsä, käyvät tätä “taistelua” kiveä vastaan: onko tästä mahdollista nousta, ja miten se tapahtuu, ja millainen reitti siitä tulee. Tämä taisteluhan on juuri sitä seikkailua, jota tradipioneerikin tekee, vaikkakin fyysisesti ja konkreettisesti bouldereiden kohdalla mini-mittakaavassa. Samaan aikaansuoritus on maksimigreidistä johtuen niin urheilullinen kuin se voi olla. Toki projektoinnin edetessä ja reitin sekvenssin tarkentuessa seikkailuaspekti vähenee urheilullisuuden pysyessä suurin piirtein samalla tasolla. Toisin sanoen tässä tilanteessa urheilu ja seikkailu eivät näytä olevan samalla akselilla. Toisaalta on silti oleellista on muistaa, että maksimigreidiään avaavat kiipeilijät ovat harvinaisuus kaikilla alueilla. Siten urheilullisuus ja seikkailullisuus /usein/ ovat toistensa käänteisiä funktioita ja ne näyttäytyvät saman akselin kahtena ääripäänä. Ymmärrän!

    Taistelusta ja kiipeilystä puhuttessa on vaikea olla mainitsematta Pythonin “Climbing the Uxbridge road” sketsiä. Siinähän nousuun viitataan sanoilla kuten “battle” ja “assault”. Graham Chapman harrasti vuorikiipeilyä ja kirjoittaessaan tiesi hyvin mistä siinä on kysymys–ja osasi lähestyä tuota itse luotua seikkailua ja vaaraa lähestyä sille sopivalla satiirilla.

    Se toinen poimimani käsite videosta on puritanismi. Siinä vasta kulunut ja väsynyt aihe, ja silti se aiheuttaa kitkaa ja konflikteja aina säännöllisin väliajoin. Syynä varmaankin siihen sisäsyntyisesti liittyvä hierarkian ja ylemmyyden implikaatiot. Historiaa tutkineena ehkä voisit avata puritanismiinkin mielenkiintoisia näkökulmia? Nudge nudge wink wink.

    Like

    • Say no more! (Mutta älä ota tätä kirjaimellisesti:)

      Puritanismi onkin varmasti loputon suo, mutta joskus sillekin on lähdettävä tarpomaan. Katsotaan myöhemmin.

      Alkuperäisen aiheen suhteen ajatuksemme alkavat lähestyä toisiaan; urheilu ja seikkailu käänteisinä funktioina on oivallus makuuni! Mutta vaikka ajatusten synkronia ei tietenkään ole itseistarkoitus – se olisi tylsää – lähden vielä selventämään ajatustani kommenttiisi nähden. Toteat, että maksimigreidissä avatun uuden reitin urheilullisuus pysyy seikkailullisuuden muuttuessa projektoinnin edetessä (tuntemattoman vähitellen pienentyessä). Oma ajatukseni on, mitä tekstissä yritin tuoda esiin, että urheilullisuus ja seikkailullisuus sulkevat toisiaan pois, sillä ne ovat asennoitumistapoja yksittäiseen reittiin, kiipeilyn alalajiin tai jopa koko lajiin. Tällöin reittiä avatessa, vaikka se olisi maksimigreidiä, asenne olisi enemmän seikkailullinen ja urheilullisuus kasvaa vasta seikkailullisuuden (tuntemattoman) hiljalleen väistyessä. Kyse ei ole siitä, kuinka vaikeaa kiipeily on fyysisesti, vaan minkä kokemuksen se antaa tai miten siihen lähtökohtaisesti asennoituu. Tämä idea toistetaan myös videosta poimimassani lainauksessa: “mental attitude towards climbing as a sport”. Edelleen totean, että tämä on karkea yleistys, mutta syystä.

      Yksi kuvaava konkreettinen esimerkki oli jo tekstiä hahmotellessani mielessä, mutta syystä tai toisesta se jäi kirjoituksesta pois. Usein kuulee nimittäin todettavan, että jääkiipeily on tylsää, sillä “siinähän on otteita koko ajan”, ts. se on helppoa. Puuttumatta siihen, miten rajoittunut kuva jääkiipeilyn todellisuudesta tämä on (se todellakin voi olla fyysisesti haastavaa), kiinnitän tässä huomiota lausahduksen asenteelliseen lähtökohtaan. Siinä arvioidaan jääkiipeilyä urheilullisuuden näkökulmasta, vaikka mielestäni se on pikemminkin seikkailua. Yritetään siis arvioida yhtä kiipeilyn osa-aluetta jostakin toisesta kumpuavilla termeillä ja lähtökohdilla.

      Ei ole mitään väärää olla pitämättä jääkiipeilystä tai halussa kokea kiipeily (jopa jääkiipeily) urheiluna. Kuitenkin sisäistämällä ajatuksen siitä, että kiipeilyä voidaan tehdä hyvin eri tavoilla, se voidaan kokea kovin eri tavoilla, voi ehkä helpommin arvostaa myös muiden erilaisia kiipeilykokemuksia.

      Olen nyt kai tarjonnut käsiteskaalaa kahteen tehtävään: omien erilaisten kiipeilykokemusten käsitteellistämiseen (henkilökohtainen) sekä toisten suorittamien, itselle vieraidenkin kiipeilyilmentymien arvostamiseen (yhteisöllinen). Lajimme on vielä varsin pieni, ainakin Suomessa ja se voi helposti johtaa siihen, että yritetään saavuttaa koherenssia mitätöimällä “vääriä” tapoja kiivetä ja kokea kiipeily. Mutta tässä jos missä lajissa on kyse vapaudesta. Sitä pitäisi vaalia.

      Like

  5. Pingback: Rjukan revisited | Expedition: Life

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s