Rjukan revisited

On the first week of March we made a weeks assault to the ice climbing paradise of Rjukan, southern Norway. The concept of the trip was familiar from my Vaasa years and now introduced to the Kotka-posse, which has seen the development of few quite eager ice climbers  during the past (still ongoing?) season. The ten of us, out of this number six ice climbers, had a convoy of three cars, taking the ferry from Helsinki to Stockholm and then enduring the tedious if easy ten hour drive to Rjukan. A weeks trip from Sunday to Sunday left us with four full days to use for ice whacking. It’s a bit of a lousy ratio and I know many people fly there from Finland but with cars the costs stay reasonable, the packing is less of a hassle and you need a car at the venue anyway. Plus it’s a tradition.

Our accommodation was at the also-very-traditional Loftstogo-cabin at the Rjukan hytte og caravanpark, simple but nice, another budget travelers choice. The Bolgen area ice falls are directly opposite the hyttepark and shining white in the clear night of the arrival they spelled promises for the days to come.

The white promise was snow. Apparently we drove the clear skies away with our arrival and the next four days weather was: snow, more white stuff, [pyy:da], let it snow let it snow let it snow… Good news for Tapsa who had sense enough to take his fat skis with him and heading most of the days to the slopes and off-pistes of the nearby mountain Gaustatoppen. For us fixed on ice climbing this meant endless trail breaking to the less frequented falls, and even to the frequented ones since the old trails vanished with each days new dump. On easier angled sections of climbs the snow covered ice quite efficiently making climbing and especially protecting more of a challenge. But on steeper stuff it didn’t really matter. Just added a bit of alpine feeling in the form of small spindrift avalanches during the climbs.

WP_20160303_003

Snow plougher at work. Trying to reach Blindtarmen. (c) Soul

First day we spent, again traditionally, in Krokan area doing some single pitch ice and mixed for warm up. This is a good place for honing skills for longer falls especially when the group hasn’t done multi pitch stuff together, as was in our case. The climbing itself in Krokan is somewhat uninteresting while the ice has been chopped into veritable ladders, making the steep WI5 pillars to feel more like WI3. But it’s easy to gather meters there and for the more ambitious there are many fine looking mixed lines in Krokan.

20160301_110645

Day one, getting ready in Krokan.

The rest of the days were spent in various team combinations on the various classic and prosaic multi pitch routes of the valley. Upper Gorge area became my personal favorite. Somehow I had skipped this magnificent section on previous visits even though it has suitable routes for almost every level from the easy angle WI3’s at the beginning (coming from the Vemork bridge) of the area to the near-mythical Lipton, WI7, at the far end of the gorge. Liptons crux pillar, so we heard, had fallen down recently so we could  excuse ourselves and leave it to another visit… The ones we did there included Saboteurfossen WI5, a route I had wanted to do for a long time and which didn’t disappoint, and Blindtarmen WI4,  a nice “surprise” since this wasn’t on any to-do list but which packed a great combination of alpine-fell ground to two pitches and giving my first Ablakov retreat as a cherry on the top. From Vemork bridge area I have to mention Tungtvann WI4 which has a really nice 2nd pitch although the first required once again more of snow ploughing than ice climbing skills.

20160304_110647

Mika doing the stuff on Saboteurfossen, 2nd pitch.

In Bolgen our not-so-alpine start gave our choice of routes, Bolgen and To Menn og et Foster, to more early-bird teams but the leftovers Plaster på Såret (very fitting!) and Isfest, both WI3, proved worthwhile too. If the first mentioned are indeed much better as the guide book promises, I’m sure to try to get on them later on! The otherwise incredibly good and informative guide book (nowadays in App form; I have the traditional book and they still sell the book in Rjukan) showed some flaws in Bolgen giving the length of the climb as two pitches while we climbed four full 60 m ones on Isfest. The same problem I have seen before on longer routes and it has been reported by others too, so not (only) a question of our poor route finding skills… Just good to know that you might need to prepare for a longer outing than the guide book suggests.

WP_20160302_008

1st pitch of Isfest. At least one star climbing as the guide book gives. (c) Soul

Giving that our team was on average not too experienced in ice climbing, especially multi-pitch, Rjukan offered us a fine collection of adventure (and sport, see previous post). The venue is in my opinion suitable also for practicing ice climbing with its various single pitch areas and easier multi-pitch outings. Our team ticked several “first-times”: first time on ice multi-pitch, first time on multi-pitch, first time climbing ice (!) and so on. Obviously caution is due when heading for longer routes. Even though the town is right under you at the bottom of the valley, you’re pretty much on your own on the wall if the sh** hits the fan. Though you might get some unexpected help from the valley floor as our team on Fabrikkfossen came to notice. Their abseil in the dark after the seven climbed pitches was kindly helped by spotlights from the town! Not sure if this was just regular decorative lighting of the fall or was it actually to help our guys up there. In any case, it was a nice add to the already very welcoming attitude to ice climbers you encounter in Rjukan.

We’re determined to return.

 

 

Advertisements

Kiipeily urheiluna ja seikkailuna

Klassisessa kiipeilyartikkelissaan “Games climbers play” (Ascent-lehti, 1967) Lito Tejada-Flores (T-F) analysoi kiipeilyn eri alalajien suhdetta toisiinsa, tai ehkä pikemmin kiipeilijöiden suhdetta näihin alalajeihin, käyttäen pelin käsitettä. Miksi kaikessa kiipeily-nimikkeen alle lankeavassa toiminnassa ei käytetä samoja hyväksyttävän suorituksen määritteleviä sääntöjä? Koska eri alalajien tavoitteet ovat yleiseltä saavutettavuudeltaan niin kaukana toisistaan, esimerkiksi yksittäisen boulderkiven huippu vs. K2:n huippu. Jotta näiden tavoitteiden saavuttamisesta kiipeilijälle koituvat tunteet olisivat edes jossain määrin yhteismitallisia, tarvitaan erilaisiin “peleihin” omat sääntönsä, joita kiipeily-yhteisö vaihtelevasti noudattaa. Kiipeilyn eri alalajeissa noudatetut pelisäännnöt muodostavat  skaalan tiukasti säännellystä, hyväksyttävät varusteet, tekniikan ja nousutavan tarkasti määrittelevästä koodistosta lähes säännöistä vapaaseen tapaan saavuttaa asetettu nousutavoite. Tälle skaalalle asettuvat eri kiipeilyn alalajit boulderoinnin edustaessa tiukimmin säänneltyä päätä ja suurimpien vuorten nousussa tavanomaisesti käytetty retkikuntakiipeily säännöistä suhteellisesti vapainta laitaa.

T-F:n artikkeli oli puheenvuoro aikansa englanninkielisen kiipeilymaailman eettiseen keskusteluun ja oli yritys antaa käsitteellistä välineistöä arvioida eri kiipeilysuoritusten “puhtautta”. Kahden samalla reitillä tehdyn erilaisen suorituksen vertaaminen tulee mielekkääksi, kun voidaan sijoittaa ne säännöstön skaalalle. Esimerkiksi samaisen vuorireitin voi nousta vaativammalla alppitaktiikalla tai löyhäsääntöisemällä retkikuntataktiikalla. Kumpikaan nousuista ei välttämättä ole toista “oikeampi” tai oikeutetumpi, ne vain on suoritettu eri säännöstön sisällä. Luonnollisesti tiukempaa säännöstöä noudattanut suoritus nähdään kiipeily-yhteisössä arvostetumpana ja T-F tarjosikin sääntö-kategorisointiansa välineenä pientä vähemmistöä edustavalle kiipeilyeliitille “työntää rajoja” saman aikaisesti, kun kiipeilijöiden suurella enemmistöllä säilyy mahdollisuus palkitseviin suorituksiin pelaamalla löyhempisääntöistä peliä samalla reitillä.

T-F:n oivallus kiipeilyn sääntötasoista on edelleen erinomainen apuväline hahmottaa sitä kovin laajaa ja tänä päivänä myös varsin eriytynyttä kenttää, minkä yhteisenä nimittäjänä kuitenkin edelleen toimii termi kiipeily. En tietoisesti havainnut tämän klassisen artikkelin vaikutusta, mutta ehkä se kummitteli takaraivossani, kun viime talvena reissun päällä itselleni hiljalleen kirkastui eräs toinen skaala, mikä on sittemmin auttanut minua hahmottamaan tämän rakkaan lajin välillä kovin eri maailmoista tulevalta tuntuvien puolien välistä suhdetta. Kuten T-F:kin artikkelinsa alussa toteaa, en tässä yritä vastata vastaamattomaan kysymykseen mitä on kiipeily?, – saati sitten vielä vaikeampaan miksi kiipeilen? – vaan ehdotan yhtä näkökulmaa tarkastella kiipeilyn laajaa kenttää, käsitteellistä apuvälinettä. Ajatukseni ei liene kovin uusi tai innovatiivinen, mutta esitelen sen siinä toivossa, että muutkin voisivat löytää siitä välineen arvioida ja ennen kaikkea arvostaa kiipeilyn eri puolia.

Näkökulmani tiivistyy kahteen käsitteeseen: urheilu ja seikkailu. Kiipeilyn urheilullinen puoli korostaa puhtaan fyysisen suorituksen merkitystä kiipeilyilmentymissä: onnistuneen toppiin pääsyn keskeisinä edellytyksinä ovat riittävä voima, notkeus, tekniikka yms. kiipeilijän fysiikkaan liittyvät tekijät. Seikkailukiipeilyn puolella otteet irtoilevat, reitiltä eksytään ja huono sää uhkaa vangita köysistön seinämälle. Huipun saavuttaminen riippuu laajemmasta skaalasta tekijöitä kuin pelkästä fyysisestä suorittamisesta; myös välinetekniset taidot ja kokemus nousevat arvoonsa. Lisäksi on merkittävää, että suuri osa kiipeilysuoritukseen vaikuttavista tekijöistä on ympäristöstä nousevia, eli pääosin kiipeilijästä ja hänen tekemistään valinnoista riippumattomia. Etenkin vuorikiipeilyn parissa puhutaan usein subjektiivisista, kiipeilijästä riippuvista, sekä objektiivisista, ympäristön määräämistä, riskitekijöistä. Koska anlyysini on väistämättä yksinkertaistettu, otan vapauden tässäkin yksinkertaistaa. Kiipeilijästä riippumattomien kiipeilytapahtumaan vaikuttavat tekijät tiivistän käsitteen tuntematon alle. Näin ollen vedän – edelleen yksinkertaistetun – johtopäätöksen: mitä enemmän tuntemattomia tekijöitä kiipeilyyn liittyy, sen seikkailullisempaa se on ja kääntäen, mitä urheilullisempaa kiipeily on, sen tarkemmin siihen liittyvät olosuhteet ovat ennalta tiedossa.

Tämän määrittelyn valossa voi tarkastella kiipeilyn historiaa tietynlaisena vuoropuheluna seikkailullisten ja urheilullisten piirteiden välillä. Historian saatossa kiipeilyn urheilullinen tai seikkailullinen puoli on vuoroin ollut enemmän arvossaan, pääsuuntana ehkä kuitenkin urheilullisuuden korostuminen seikkailullisuuden kustannuksella. Kiipeilyn alkuaikoina, vuorikiipeilyn kultaisina vuosikymmeninä tavoiteltiin tuntematonta; ensinousut aiemmin kiipeämättömille alppihuipuille olivat eittämättä suuria seikkailuja, monesti vieläpä traagisia sellaisia. Onko sitten elämän ironiaa, että näistä ensinousuista kamppailu sai usein urheilun piirteitä? Hypätään 1900-luvun puolivälin Britanniaan ja kiipeilyssä näkee jo tiettyä urheilullisuutta, joskin heikonlaisesti. Reittejä harjoitellaan jossain määrin, mutta pääpaino on uskaliaiden ensinousujen suorittamisessa. Treenaaminen, jos kenellekään sellainen tulee mieleenkään, on yleisesti halveksuttua. Hieman myöhemmin manner-Euroopassa toinen anglosaksisen kiipeilymaailman halveksuma ilmiö, pulttaus, vie lajia selkeästi urheilun suuntaan. Esimerkiksi Verdonissa, missä tähän asti oli kiivetty ground-upina, aletaan pultata laskeutumalla ns. goutes d’eau -reittejä, pienten pokettien dominoimia linjoja, jotka vaativat aivan uudenlaista fyysistä sitoutumista. Pulttaus mahdollisti urheilullisuuden viemisen uudelle tasolle karsimalla rotkon pohjalta lähtevän reitinteon väistämätöntä yllätyksellisyyttä, tuntematonta. Vielä hyppäys nykypäivään ja kiipeilyä näyttää jo hallitsevan, ainakin harrastajamääriä tarkastellessa, sisäkiipeily, mikä eittämättä on vienyt lajia taas askelen urheilullisempaan suuntaan. Sisätiloissa karsitaan jopa sään tuoma “tuntematon” kiipeilytapahtumasta. Kärjistetysti ilmaisten lajin alkuaikoina jokainen kiipeilyyn ryhtyvä oli seikkailija, kun taas nykyään kiipeilymediassa esillä olevat huippukiipeilijät ovat selkeämmin urheilijoita. Ajoittain tapahtuu siirtymistä tai repertuaarin laajentamista seikkailun suuntaan, kuten vast’ikäiset Sasha DiGiulianin ponnistelut Eigerin pohjoisseinällä. Tämänkaltaiset aluevaltaukset laajentavat yhdellä-kahdella alalajilla maailman huipputasoa edustavan kiipeilijän käyttämää skaalaa, urheilun lisäksi kuvaan tulee enemmän seikkailua ja epäilemättä “hyppy tuntemattomaan” myös palkitaan syventyneenä arvostuksena monipuolista lajiamme kohtaan. Siirtymää voi harjoittaa myös toiseen suuntaan, joskaan kiipeilymedian noteeraamalla tasolla tätä harvemmin tapahtuu.

Ajattelen urheilu-seikkailu -käsiteskaalan T-F:n sääntöskaalan tapaan lineaarisena, ts. kahden ääripään rajaamana jatkumona. Vaihtoehtoisesti voisi hyvin ajatella urheilu- ja seikkailutekijän toimivan vaaka- ja pystyakseleina kentällä, minkä sisällä eri kiipeilyn ilmentymät saisivat “arvoja” molemmilla skaaloilla. Onhan epäilemättä jokaisessa kiipeilysuorituksessa mukana niin fyysisen suorittamisen puoli kuin myös tuntemattomia, tai ainakin epävarmuustekijöitä. Mielikuva lineaarisesta skaalasta kuitenkin yksinkertaistaa kuviota ja samalla myös tärkeällä tavalla tekee vastakkainasettelun kahden käsitteen välille. Kuten sääntöskaalalla liikutaan vain vähempi- tai enempisääntöiseen suuntaan janalla, omalla käsiteakselillani kiivetään joko urheilullisemmin tai seikkailullisemmin.

20150903_202352

Tietyt kiipeilyn alalajit tuntuvat sijoittuvan luontevammin asteikon urheilulliseen, tietyt muut taas seikkailulliseen päähän. Onhan yhden alalajin nimikin urheilukiipeily, sport climbing. Tuntemattoman käsitteen käyttäminen määrittelyssä taas johtaa ilmiselvästi siihen, että on-sight -kiipeily sijoittuu seikkailullisempaan asemaan kuin samalla reitillä suoritettu projektointi. Itse kiivettävä reittihän on tuntematon on-sight -yritykseen ryhtyvälle kiipeilijälle. Boulderoinnin urheilullisuudesta kielii jo se, että on-sight suoritusta ei tässä alalajissa erikseen noteerata, vaan ennen ensiyritystä reitistä on sallittua kerätä periaatteessa rajaton määrä ennakkotietoa, otteet voi usein putsata maasta käsin jne. Huomio kiinnittyy siis mahdollisimman puhtaasti fyysiseen suoritukseen. Kuitenkin boulderoinnistakin löytyy mielestäni seikkailullisia piirteitä. Nämä ilmenevät etenkin uusia reittejä avatessa, jolloin tuntemattoman vaikutus on korostuu. Kun kukaan ei ole ennen noussut reittiä, elää ensinousija epävarmuudesta: mitä otteita käyttää? mikä beta? onko tämä ylipäätään mahdollista kiivetä? Ajatellaan esimerkiksi Nalle Hukkataipaleen highball-projekteja (Livin’ Large), joiden seikkailullista luonnetta on vaikea kiistää. Vuorikiipeilyn voisi taas helposti nähdä nimenomaan seikkailullisuutta korostavana, onhan siinä selvästi enemmän tuntemattomia muuttujia esimerkiksi pultatulla kotikalliolla kiipeilyyn verrattuna. Esimerkkejä urheilullisuutta korostavista nousuista alppikiipeilyssä on silti, runsaastikin. Päällimmäisenä mieleen nousevat aikaa vastaan tehtävät nousut tutuilla reiteillä, kuten Ueli Steckin “konemaiset” (Swiss machine) suoritukset. Nyttemmin sama lähestymistapa on siirretty myös Himalaja-tason reiteille. Palaten vielä on-sight -kiipeilyyn, se sisältää toki tuntemattomia tekijöitä redpointausta enemmän, mutta toisaalta senkin voi nähdä erityisenä fyysisen suorittamisen lajina, missä kestävyydellä ja reitinlukusilmällä on suurempi rooli.

Mitä käsiteskaala urheilu-seikkailu sitten asettaa vastakkain, jos ei kiipeilyn alalajeja? Mielestäni siis jokaisen alalajin sisältä voi löytää niin urheilullista kuin seikkailullisempaakin tulokulmaa ja skaala kuvaakin pikemminkin erilaisia kiipeilyn lähestymistapoja. Tästä seuraa, että kaltaiseni, lähes jokaisella alalajilla tasaisesti epäonnistuva pyristelijä löytää niistä kovin erilaisistä kiipeilysuorituksistaan keskinäistä mielekkyyttä. Alppiseinämällä suoritettua jää-multipitchiä ja lähikaltsin pitkään hiotun projektin lähetystä ei tarvitsekaan verrata suoraan keskenään (miten se sitten tapahtuisikaan), vaan ne voi nähdä omilla paikoillaan urheilu-seikkailu -skaalalla. Toisessa tyydytyksen tuo erityisesti fyysisten voimavarojen äärirajoilla toimiminen, moovien hiominen mahdollisimman tehokkaiksi niin, että käsi lopulta tavoittaa toppikahvan. Toisessa taas epävarmuuden kanssa kamppailu tuntemattomalla reitillä vieraissa olosuhteissa ja tämän epävarmuuden yli pääseminen kaikkea oppimaansa hyödyntäen; kliseisesti itsensä voittaminen pään sisällä, jonka lopputuloksena köysistö saadaan turvallisesti takaisin laaksoon. (Tästä mieleen johtuu lisäajatus, että seikkailukiipeilyssä tiimin merkitys korostuisi urheilukiipeilyn ollessa selkeämmin yksilösuoritusta. Voi olla näinkin, mutta kiipeilytoveri on mielestäni aina kiipeilykokemukselle merkittävä, riippumatta suorittamisen lajista.)

On mainittava, että oma kokemukseni kiipeilyn alalajeista rajoittuu T-F:n arktikkelin esittelemien sääntötasojen 1-5 välille, eli boulderoinnista alppikiipeilyyn, viimeksimainitusta erittäin ohuena. En siis henkilökohtaisen kokemuksen kautta tunne koko kiipeilyn kenttää, eikä minulla siis ole tässä tekstissä ehdottamastani skaalastakaan “tekijän tietoa” (aristotelisesti ilmaisten) koko sen mitalta. Mutta onko skaalalla alkua ja loppua, löytyykö puhtaan urheilullista ja puhtaan seikkailullista kiipeilysuoritusta? Tuskin. T-F:n sääntöskaalasta poiketen oma skaalani on hyvinkin henkilökohtaisesti määriteltävissä ja häilyvämpi. Kiipeilyn eettiset säännöt muuttuvat ajan myötä, mutta säännöt on ainakin periaatteessa aina kirjattavissa ylös tiettynä ajanhetkenä tietyn kiipeily-yhteisön sisällä ja näin voidaan määritellä, mitä peliä ollaan kulloinkin pelaamassa. Sen sijaan kysymys siitä, ollaanko kulloisessakin kiipeilysuorituksessa vaikkapa urheilun tasolla 5 tai seikkailun tasolla 11 on puhtaan henkilökohtaisesti määriteltävä.

Itse olin pitkään vastahakoinen kutsumaan kiipeilyä, tai ainakaan itse harjoittamaani kiipeilyä, urheiluksi ja olen ehkä vieläkin. En koskaan ole ollut suuri urheilun ystävä ja kiipeilyn pariin tuloni motiivina taisi olla ennemmin mielikuvat eeppisistä vuoriseikkailuista kuin lihaksista ja lycrasta. Ihannekuvani antiteesinä toimi kiipeilymedian esittelemät supertähdet, jotka viettävät 11 kk vuodesta kiipeilysalilla käydäkseen sitten kerran kaudessa lähettämässä jonkin vaikean sporttireitin, millä – herran tähden – on jatkotkin valmiina! Liekö mielen muuttumisen taustalla viisi vuotta Vaasan bouldereilla vai viime talvi Euroopan sporttikallioilla, mutta olen alkanut arvostaa enemmän myös tätä urheilulliseksi kutsumaani puolta kiipeilystä. Kuten olen jo sanonut, asettamalla eri tyyppiset suoritukset skaalalle, ne saavat mielessäni uudella tavalla merkitystä ja myös arvostusta. Voin yhtä lailla pitää arvokkaana fyysisesti vaikeinta bouldersuoritustani sekä seikkailullisinta alppireittiäni. Sanalla sanoen, voin rakastaa kiipeilyä enemmän.

Kaupunkielämän hillitty charmi

Välillä tuntuu, että pitää kirjoittaa äidinkielellä.

Vierailimme juuri Strasbourgissa, mistä mieleeni (jälleen) johtui monien pienten-keskisuurten eurooppalaisten kaupunkien  miellyttävä ilmapiiri. Näissä on mukava poiketa autolla matkustaessa, ei vähiten sen vuoksi, että sompailu liikenteessä ja parkkipaikan löytäminen on keskimäärin helpompaa kuin suurissa metropoleissa.

Mutta on niissä jotain muutakin. Kaupunkielämää, mutta pääkaupunkeja rennommalla sykkeellä (jälleen: keskimäärin). Nimitettäköön sitä vaikka kaupunkiasujaimiston, eli porvariston (burgh > burger > bourgeoisie) hillityksi charmiksi. Siinä on tiettyä itsevarmuutta (me olemme olleet täällä jo 500/1000/2000 vuotta). Siitä huolimatta tai ehkä pikemmin sen vuoksi erilaisuuden hyväksyntää (täällä on tullut ja mennyt roomalaisia, maureja, germaaneja, kelttejä; et sinäkään ole erityisen eksoottinen ilmestys).

image

Kaupungin ja maaseudun raja on aikoinaan ollut terävämpi. Tästä alkaa Finalborgo

Strasbourg on mielenkiintoinen rajamaa-statuksensa vuoksi. Kaupunki ei ole ollut osa Ranskaa kuin vasta 1600-luvun lopulta ja sen jälkeenkin on kuulunut Saksaan pariin otteeseen, viimeksi 1940-45. Kai vanhan kiistakapulan osansa myötä kaupunki sai myös EU-instituutiot ja byrokraattilaumat osakseen. Sunnuntai-iltapäivänä (Vinkki: Sunnuntait ovat yleensä parhaita päiviä kaupunkikäynneille. Tilaa liikkua ja parkkipaikkoja, usein vielä ilmaisia. Nähtävyydet auki, kaupat kiinni.) katukuvassa näkyi tosin enemmän parrakkaiden äijien katuparlamentteja ja hipsterin (ja kaikkien muidenkin) luokituksen ulkopuolella kevyesti liihottavia individuaaleja. Niin, ja kilometrien mittainen karnevaalikulkue! Jotenkin kuvittelimme karnevaalien kuuluvan aikaan ennen pääsiäistä edeltävää paastokautta, mutta ilmeisesti se ei ole niin tarkkaa enää. Kulkuekin oli kovin ranskalais-saksalainen koostumukseltaan, monia karnevaaliryhmiä tois’ puolt’ Reiniä. Kulkuetta katsoessa tuli mieleen perinteiden uskomaton kesto: vastaavia on järjestetty vähintään keskiajalta lähtien. Ullanlinnanmäen vappupiknik on aika tuoretta perua…

Kaupunkien historiaa ja perinteitä kuvastavat kestävinä monumentteina myös kirkot, jotka perinteisesti olivat porvariston suurimpia taloudellisia yhteisponnistuksia, kuvastaen niin yhteisön hengellisiä pyrkimyksiä kuin maallista näyttämisen tarvettakin.
Budjettihaahuilijalle kirkot ovat lempikohteita, niitä kun yleensä pääsee ihailemaan ilmaiseksi. Strasbourgin katedraali on upeimpia näkemiäni. Vielä kun sen punertava torni ilmestyy äkkiarvaamatta esiin keskiaikaisten talojen paanukattojen ylle, lienee vau-efekti edelleen samaa luokkaa kuin kirkon rakentamisaikaan. Sisällä tunnelma ei niin harras kuin joissakin muissa vastaavissa turistimassoista huolimatta, mutta sisätilojen yhtenäinen ilme upeine lasimaalauksineen vie mielen vuosisatojen taakse.

image

Strasbourgin katedraalin torni kohoaa 144 m korkeuteen

Erityisesti lasimaalauksistaan tunnettu Chartresin katedraali välitti sen sijaan kolkon tunnelman. Johtuiko se sitten eri tyylisuuntien ei aina niin harmonisesta yhdistelmästä tai keskiaikaisen harmaiden seinien osittaisesta valkaisusta, mutta jäi hieman halju maku. Kuitenkin kyseessä on yksi goottilaisen kirkkoarkkitehtuurin helmiä. No, itse Chartres on kyllä viehättävä keskiaikaisine osineen ja toki katedraalikin käymisen arvoinen.

Vastaan tulleista goottilaisista katedraaleista pitää mainita myös yksi espanjalainen, Gironan. Erikoisuutena siinä yksilaivainen rakenne, eli sisätila on leveyssuunnassa yhtä isoa tilaa, ei pylväin tms. keskilaivaan ja sivulaivoihin jaettu, kuten normaalisti. Gironan katedraalin sisäleveys on muistaakseni 28 m, mikä on suurin Vatikaanin Pietarinkirkon jälkeen. Muutenkin kirkko on vaikuttava ja sen yhteydessä oleva luostarirakennus on jo itsessään käymisen arvoinen. Päälle vielä kattava esinenäyttely jonka helmenä keskiaikainen seinävaate aiheenaan luomiskertomus ja kohtuullisen pääsymaksun maksaa mielellään. Girona itsessään taas mainio, kaunis kaupunki oleskella ja nauttia elämästä. Espanjalaista elämänrentoutta pienellä katalonialaisella ryhdikkyydellä ryyditettynä. Rajaseutuisuus kuului tarjoilijan “merci”:ssä.

image

Gironan värikästä rakennuskantaa

Seinävaatteen aasinsillalla takaisin Ranskaan, linnoistaan kuulun Loiren varrelle. Täällä Angersin kaupunki on jälleen niitä, mistä tuskin koskaan on kuullut, mutta missä ehdottomasti kannattaa sen reitille osuessa poiketa. Tai vaikka pistää reitti poikkeamaan. Angersin linna on Loiren ehkä tunnetumpia renessanssilinnoja vanhempi, 1200-luvulta. Luonnollisesti sitä on sittemmin muokattu, mutta pääilme on jälleen – keskiaikainen. Musta-valkoiset jykevät muurit eivät houkuttele hyökkäykseen. Rakennuksen pelotusefekti lienee toiminut, kun silmiin ei osunut ainoatakaan piiritystilannetta sen historiasta. Täälläkin elettiin aikanaan rajamaalla; toisella puolella jokea alkoi Bretagne, joka sekään ei aina ole ollut Ranskaa. Muurien sisäpuolella avautuu toinen todellisuus suhteellisen pienimuotoisten ja varsin viehättävien kuninkaallisten asuinrakennusten ja niitä ympäröivän puiston muodossa. Ehti jo unohtua, kuka Ranskan kuningas tuolla asui, mutta majaa linnassa pitää edelleen seinävaate. Tai oikeastaan 75 osaa seinävaatetta. Valtavaa sellaista. Johanneksen ilmestys – eli se Ilmestyskirja – on kudottu kohtaus kohtaukselta käsittämättömällä vaivannäöllä näihin pari metriä pitkiin “tauluihin”. Apostoli itse jokaisessa kohtauksessa (kauhistuneena) katselijana ja enkelit, peto, lohikäärme sekä Kristus (karitsa) köydenvedossa ihmiskunnan kohtalosta. Unohtui vallan selvittää, mikä lie ollut kudoksen käyttötarkoitus, missä se oli esillä jne, kun itse työn vaikuttavuus vei mukanaan. Ilmestyskirjan tunnelmista oli taas mukava palata päivänvaloon  Angersin kaduille flaneeraamaan kuin vain  koko maksetun parkkiajan edestä voi.

Kaupunkielämän ja -vierailujen ylistyksen saavat jakaa tällä Tutkimusmatkan legillä myös tutuksi tulleet Heidenheim, Chamonix, St Maxime, Finale Ligure, Foix, Granada, Malaga, Avignon, Brest… Monesta en ollut koskaan kuullutkaan, mutta olen onnellinen, että niihin olen saanut tutustua.

Posted from WordPress for Android

Ad fontes

I wrote a post under this title about ten days ago, but while publishing it the text disappeared like a trench soldier in the no man’s land of interweb. All that was left was the title. That just might have been the greatest blog post in the world; this is but a tribute.

The novelty idea was, and is, to write about more recent experience though the title, as I will later explain, refers tightly to the past. And from (not so distant) past I need to start.

We had spent the last December and first half of January in sunny Spain enjoying warm weather around the south coast and having relaxed time also in Catalunya. Then, we decided it’s time to return to France. We felt it’s the least we can do to show solidarity to the French in the wake of the barbaric terror attacs earlier that month. Also we had run out of gas and didn’t have connection for Spanish gas bottle. Plenty of reasons.

The general atmosphere as well as the weather on the other side of Pyrenees was gloomy, or maybe we just wanted to see it that way. One case or the other, winter was with us for the first time of our Expedition. We even encountered some snow and decided to skip the initial plan of crossing the Central Massif to the west coast, which we hadn’t yet seen. Along the plan I had to say goodbye to the classic limestone crags in the Millau area: Gorge du Tarn etc. Instead we followed the wineyard-dotted valleys of Rhône and Loire and slowly made our way towards Paris and, of course, Fontainebleu.

Through rain and wind and white wine and rain we fought our way to Île-de-France to find us in: more rain. Leaving Spain started to look like a bad call. In fact, the French seemed to cope just fine without two Finnish Charlies there to console them. But we endured and for us baguette-lovers France is rather easy country to endure, even in pouring rain.

The weather left me plenty of time planning my climbing in Fontainebleau. Though in Finland I had spent my climbing mostly on boulders (my then home town has plenty of blocs), during our trip the focus has been on roped climbing. I hadn’t properly bouldered in about eight months so I tried to keep my aims low. But you always end up hoping that this time you’ll send at your top level, no matter how unlikely that might be. So of course I started eying 7th grade problems having had my most glorious bouldering feats of the past in the low 7s range. With the route names as my only guideline besides the grade (it’s raining, remember; I’m not going to actually see the boulders) I bumped into this interestingly named problem Retour aux sources, 7a in the 91.1 area.

Back to the sources. Or Ad fontes, as Renaissance humanists would have put it. Could there be a more fittingly named route for a historian to climb? The war cry Ad fontes! epitomizes the whole practice of academic or, really, any type of historiography (=history as we write it). There simply isn’t any history for us to know without the sources, fontes. No need for further planning; this is going to be the first 7 I send in Fontainebleau.

The weather eventually turned better, just in time to prevent me from turning into desperate deeds like looking for dry roof problems. Well, that would have been a bit too far fetched to start from, as I came to notice. Meekly I begun with low grade challenges and, as anyone who has ever climbed in Font knows, also these were determined to teach me a lesson or two before letting me top out on them. Few days of trial and (mostly) error, circuiting and projecting in Trois Pignons confirmed two things: 1) I was out of bouldering shape; 2) I still like bouldering. It’s going to work out, right?

A small boost of confidence on a prow-ish Flipper 6b, which is a really satisfying problem with compression and hooks and stuff. Couldn’t help thinking that I used to flash this grade back home and now it took two sessions + about dozen tries. But still it’s going to be ok, yes?

Somewhere during the initiation process I actually had to go and see my main objective, the Retour, and deemed it a beautiful if bit too powerful line for my taste. Good holds (well, one more like soap but that’s a giant shelf) and big moves. Worthy projecting, I was still convinced. Had few half-hearted tries on the initial moves, but decided to come back few days later for proper projecting.

The day few days later started with rain, not too surprising, but afternoon sun had dried the route when I got there. Some Dutch there on the same line – popular, it seems – so I warmed up (=failed) on a neighbouring bloc. And finally, late in the afternoon I set my hands and feet on the Sources. Pretty similar to historians work this bouldering, really. You’ve got the raw material (sources/holds) which mainly remain as they are (though sometimes holds break and archives burn down). You have an initial plan what to do with the material, but usually it ends up totally different. And you fail ca. 95 % of the time. I knew what I was doing. Still I didn’t mind the help brought to me in the form of few young Finnish blokes who were easily convinced to project the Retour with me. I hadn’t yet worked out the top when they appeared but they found a sequence to it quite easily, convincing me that it’s doable. One of them sent the problem in few tries and they caried on, but armed with the complete beta and now my wife there to spot me I had no excuses. Ad fontes! First try a bit shy, falling at a well rehersed midmove. Second try, perfect. All the individual moves done as well or better than before. No flailing higher up. I only raised my feet where I knew they need to be and stepped to the top. This is why I love climbing. This is why I love life. When everything just drops to place (oops, bad metaphor) and the movement flows seamlessly from beginning to end. That’s sprezzatura, the art of doing difficult things in an easy-looking way.

I knew I’m back in business.

Gorges du Loup – Provencal sport climbing haven

I had never heard about the place. At least I didn’t recall hearing about it when I was looking for a climbing crag near the French Riviera where we had ended up. Sunbathing and swimming in late October is quite OK, especially if you come from Finland where at the same time the ice swimming season starts to hit in. Well, not really but we tried to make the most out of our situation. I managed to enjoy the late summer laziness at the almost tourist-free seaside resort for two days, then started climbing on the concrete walls lining the beach, making a fool out of myself. Decent training for heel hook topout, though.

Anycase, a casual browsing of my native 27crags reveals to me that only half an hour drive inland from our coastal location there is this place called les Gorges du Loup with good sport climbing judging from the info on the site. Off we go. Without more exact knowledge of the whereabouts of the climbing there, we just park by the gorge at a place with promising looking cliffs next to it. An approach rope on a steep track leading presumably to a climbing sector is spotted and in the next moment, voilá, two guys looking awfully much like climbers strolling to the small parking spot. A quick interview and it turns out that we have stopped at the very sector containing the severest routes in the area. Ouch. Nothing below 7b that the fellow would recall. Well, might be just doable for me; let’s see after a good nights sleep how it works out, since the other sectors and their location are still a mystery.

Not a bad place to stay with the van, the parking. Right next to a road, but which sees very little traffic in the night-time (not overtly much during the day either). On the other side a gently humming river Loup. Unless it has just received a downpour, if not the century, at least the year, when it turns into a roaring monster. That’s what earplugs are for.

Next day, time to get serious. And seriously overhanging the place – sector Pupuce Surplomb as I later discovered – is. Many of the routes wind far, far above the initial overhang to gentler, but still negative angles making them undoubtably grinding pumpfests. Modern sport climbing – makes you wish you had concentrated more on stamina during all those years at boulders… The warm-up route for the climbers who actually have any business to Pupuce is selected as my testpiece. Graded 7b, something about the devil in the name and quickdraws in place. Perfect! Bouldery start works for me just fine but the pumpy tufas higher up, not so fine. And this is one of the shorter routes around.

image

After 1,5 days of hangdogging I was ready to buy a guide book for the area. Enter the moral of the story: always buy the guide book. No matter how small your dirtbagging budget is, it’s worth the price. So much more pleasant to a) find the crag, b) find the suitable routes c) see if your rope is long enough before you hit on a route etc. Since Gorges du Loup I quit Scrooging on guide books and took the habit of buying one first, and only after that checking where to go climbing. Live and learn. Another reason for buying one is that this way you can contribute at least a bit to the local climbing scene and the development of the crags you use free of charge. Doesn’t apply for the big publisher books, obviously, but the local ones.

Info on Gorges du Loup is included in L’escalade dans les Alpes-Maritimes V3 which, unsurprisingly, covers the climbing spots in the French département of Alpes-Maritimes. The book was purchase-able (32 €) at the charming little bookstore/wine bar of the nearby Châteauneuf-Grasse (they didn’t have it in the Tabacs of even nearer-by villages of Bar-sur-Loup or Pont-du-Loup). While the graphic design makes you wish for a V4, the information on the book seemed very accurate and functional, at least for the few sectors I managed to visit. Few minus points, though, for giving the route lengths only for a sector at a time, leaving room for doubt at places where some of the routes exceed 30 m.

Armed with the printed information we found e.g. la Grotte de l’Iroquoi with its easier overhanging routes, also doable after and even during rain. Most visits we paid to sector les Balcons which contains near-vertical technical climbing on shorter (15-20 m) routes. Not rated as a classic in the area, we still enjoyed the sector quite a bit. There is a good bunch of low to mid level climbs all neatly next each other and on solid limestone. The setting lacks the mighty gorge views, but on the other side provides nice shelter in the woods. A peaceful place for climbing and general enjoyment of life. Enjoying life usually is easier when sending, too, me getting finally to nail my first French 7s.

image

We saw very little traffic at the crags, even on weekends. When comparing to Verdon, for example, the atmosphere is very tranquil. Our bivy spots were also quiet though both right next to a road. There’s nothing much to distract the attention so full concentration to climbing is guaranteed. And when the belayer can’t take it anymore, Riviera is just another 30 minutes away. Gorges du Loup, status: approved.


What, where, who, when?

Gorges du Loup (in plural for reasons mysterious, at least to me) is a canyon formed by the river Loup and opening northwards from the village of Pont-du-Loup in Provence, southern France. Climbing is situated on both flanks of the gorge. The different sectors are reached mainly from the two roads on either side of the gorge, D3 and D6 (these are connected at the other end of the gorge at Bramafan). Some sectors can also be approached by foot from Pont-du-Loup. The approaches are mainly short (5-20 min) and easy. The gorge contains nearly 20 different sectors of limestone climbing on different angles. Hold types range from tufas to pockets, but none seems to dominate. Route lengths vary between 15 and 45 m. Several moderate multi-pitch outings with 3-7 ropelengths can be found at the sector L’ermitage and few others containing aid sections are scattered around the gorge.

image

Though there are routes from almost the whole grade spectrum (4a-8c+) and a modest level climber like me can find heaps to onsight and project in the area, it is fairly obvious that someone operating at the upper 7s and 8s can get much more out of Gorges du Loup. Beside Pupuce there are several other overhanging “classic” sectors containing only harder routes, notably Jurassik Park [sic.] and Cayenne. Still, I had a great time for a week in the area while only scratching the surface of it and would gladly go for another!

Next to the canyon there are only small villages with apparently little accommodation options. Nearest bigger city is Grasse, about 15 km from Pont-du-Loup. Seaside resorts of e.g. Nice, Cannes & Antibes are roughly 30-50 km away.

With van we stayed at two different spots by the gorge: 1) directly after a road tunnel when coming from Pont-du-Loup, the parking for Pupuce Surplomb and 2) at the crossroad of D3 and D603, which gives access to the west bank sectors adding another 500 m to approach walks. The latter was more pleasant in our opinion. Both have a water supply in the form of the Loup river (bit of a downhill walk-in) and a small stream, respectively. Also next to Gourdon there is a big municipal (?) pique-nique area which is also suitable for bivying, so we were told. We drove past it and it looked OK.

Late October proved to be a benign time to visit. We received some rain but beautiful autumn days prevailed and the crowds were nowhere to be seen. Springtime probably gives favourable conditions too. The guide book suggests surprisingly many sectors also for summer climbing, but this is due to the fact that many of them are on the shady west bank of the canyon. The impressive Pupuce Surplomb on the east bank is best avoided in the summer heat. Climbing is probably also doable in winter months: at least the various sectors don’t seem to be too exposed to wind. Do check from other sources before going, though.

Rest day activities could include canyoning in the gorge, beach indulgence in Cannes or cultured visit to Antibes with its Picasso-museum. Grasse has a lot of perfumeries to visit, as the region is renowned for the richly essenced flora (lavender et al.) and the production of olfactory explosions from it. The charming little villages (no escape from these in France) also provide pleasant settings for doing absolutely nothing.

Van-life practicalities I: Water

When contemplating the idea of living in a van, one keyword in mind was simplicity. Cutting down the material stuff is obviously compulsory when switching from a regular, mid-sized apartment to 6 m2 of living/storage space. Life also feels more simplified when you need to pay more attention to the basic needs: food, shelter, water. Paradox. You need to pay more attention because these things get more complicated the moment you leave the comforts of a permanent home (permanent in the meaning it’s not moving around constantly). Heating doesn’t come from a municipal-central-facility-thingy. Hot and cold water don’t flow from taps in abundance.

So about water, then. Our water system is three-fold: drinking, tea and cleaning water, in declining order of purity.

While tap water is perfectly drinkable, I suppose, throughout western Europe (they tell you when it’s not: eau/aqua/aigua non potable/potabile etc.) we have opted to drink bottled water after leaving Scandinavia. Though first I was a bit against the idea with all the plastic bottles involved, my conciousness has been consoled since with the seemingly efficient recycling system of plastic and other containers (emballage) in France and Spain. We use roughly one 2 l bottle per day between the two of us, not because we enjoy being dehydrated but because we drink other stuff too.

Bringing us to tea water. That is the water we take from various taps along the way to two 6-8 l bottles. This we use for brewing tea and cooking, anything really where the water is ending up in tummy but gets boiled first. The dog (poor thing) drinks this water unboiled. Concidering the tap water comes quite often from a spring in the mountains we should really drink that instead of the bottled, but once you’ve established a system… Tea water consumption is about 3 l per day between us three, dog included.

image

Lastly, we have a 40 l “fresh” water tank at the rear of the van which provides for the two taps in kitchen and toilet. As the water might lay in the tank for quite a while, it doesn’t actually stay too fresh so we use this only for dishes and washing ourselves, excluding teeth. We don’t have a water boiler or proper shower in the van (that’s middle class), so the washing-ups are limited to hair with the aid of a friend + a tea pot and other areas you can bend over the toilet sink. The consumption of tank water varies greatly. If we are in the woods and lacking water supply for several days, we wind down the consumption, consequently smelling more. Never have paid that much attention to the exact amounts, but I’d say we survive 4-5 days with a full tank. The tap water is drained to a grey water tank which also takes 40 l and thence needs emptying at the same pace as fresh water tank needs filling.

Overall the three different sources make about – very crude estimate – 15 liters of water consumption per day for two adults and a dog within the confines of the car. Add to this the occasional showers, laundry, toilet stops and other watery deeds outside the van and I think we still stay safely under the over 100 litres I assume the average European consumes fresh water daily. Yes, the canonization process for making us martyr-saints is about to begin in the Vatican. And if despite our efforts Earth doesn’t make it, at least we’re fully adjusted for life in planet Arrakis. Point I want to make is that you can come by with fairly little water and still retain basic hygien/living standards. I leave you to plan your own moist van life with the water info below and these two words: Baby. Wipes.


Where to top up water tanks?

Europe, especially France, is full of self-service stops for camper vans where you can fill your fresh water tank, empty the chemical toilet and the grey water tank. In France these are known as aires de camping car and I will praise these in fuller detail in a later post. More often than not these are free of charge. Sometimes (we have rarely done it) you pay few euros for the water, but in these cases the quantities provided are usually designed for bigger camping cars with bigger tanks (100 l is quite normal). A hose with standard connection can be convenient here, but the good old bucket + funnel system works just fine, too.

Many villages especially in/near the mountains have public free flowing taps bringing water from mountain streams (so I suppose). With these it’s good to top up modest amounts of water since the water fluctuation is usually not very strong and often you can’t get the van parked close to the tap.

Petrol stations also come to mind intuitively when looking for water, but they don’t always have taps. We’ve only rarely taken water from them.

Lastly, use the fresh water streams at your own discretion. Don’t drink water you’re suspicous of; the van is not ideal place for stomach diseases (we’ve avoided so far, thanks to bottled water?).

Posted from WordPress for Android

Alpine apprenticeship in Chamonix

It has acquired a reputation which is not extraordinary, though not entirely merited. It has neither the beauty of the Oberland, nor the sublimity of Dauphiné. It attracts the vulgar by the possession of the highest summit in the Alps.

— Edward Whymper, Scrambles amongst the Alps In the Years 1860-1869

Chamonix, the mountaineering capital of the world. Is there a better crucible for the aspiring alpinist (despite the less flatering remark of Whymper quoted above)? Routes of varying degree of difficulty and commitment, mostly easily reached by cable cars and narrow gauge trains. Peaks, ridges and gullies with 200+ years of mountaineering history written all over them. And the irreplaceable human infrastructure: information on the condition of routes, rescue services, people to learn from, people to go climbing with.
image

The internet is full of detailed information on climbing in Chamonix; I’ve got little to add save my personal experience. When planning our van-tour there were only few places we decided definitely to go and for me Cham’ was at the top of this short list. With meagre mountaineering experience behind me – the odd Norwegian peak and an alpine week in Zermatt few years back – I was hungry for learning more how to climb in the mountains. We arrived in early September and stayed for a three-weeks spell of almost perfect weather. Having heard the miserable wet stories from friends visiting the Alps earlier that summer we could consider us very lucky. Not only was the weather benevolent for the climbing but also city strolls at the valley floor level turned out trés agrèable. Keeping the van dry and batteries charged with solar panels is just so much easier in the sunshine, too.

During September a good part of the climbing infrastructure closes down: manned huts, smaller lifts, the Montenvers train… making the choice of climbs more limited and/or giving your thighs a good bashing with the lift-less approach trods. Also fresh snow can pose some problems. Still, the summer climbing season is almost fully on with alpinists filling the early morning cable cars and fresh tracks leading to the more popular routes. And, to be honest, limited choice of routes is only good for a Chamonix-novice like me: prevents your head spinning too much at the horizon of all the possibilities. September seems to be a good time to do the more popular outings if you want to avoid crowds and falling rocks & ice, and who wouldn’t? For example, my climbing partners and I encountered only three other teams on Arête des Cosmiques and none on the popular ice climb of Chèré Couloire, both easily reached via the Midi cable car. I experienced a sublime solitude on my solo-adventure to the Aiguille de l’M (2844 m), greeting the breath-taking sunrise with only a pack of chamois at the Balcon Nord, having the view of the mighty Verte at col de la Buche all for myself, finally meeting the first people of the day in the afternoon hours on my way back to the valley. Despite missing my objective by only tens of meters, turned back by the modestly technical ground, I cherish the peaceful day as one of the most memorable on our tour.
image

Besides discovering September much better time for climbing I had previously thought, I also found out that you can perfectly well go to Chamonix on your own – i.e. without a climbing partner in my case – and find plenty of nice people matching with your goals to go climbing with. Scribbling a message to the “guest book” at Office de la haute montagne (OHM, next to the church) and answering a few left by others in the same book was rewarded with five new acquaintances, each one of them a solid, reliable companion for the mountains and each one of them handing me those valuable lessons you just can’t learn from the books. Though I teamed up with each as an equal, and I think I also did my share (even ended up leading the crux pitch on many of the routes), I have to admit I was mostly – and happily so – an apprentice. With me in the mecca for the first time, the guy at the other end of rope, 31st; what else can you expect!
image

Obviously you need to be flexible with your plans – route choices etc. – when relying on new climbing friends. And don’t aim to 11 straight away but see how your teamwork functions on more modest routes. I had an open-mind approach and ended up on varying routes on rock, ice and proper alpine mixed ground with my companions. Presumably I also passed their reliability test being invited for second rounds. Somehow the routes I ended up with them grew gradually more demanding, making the learning experience even more rewarding. Topping out (and getting down, too) the Couloir Escarra (alpine grade D) on Aiguille du Chardonnet (3824 m) as the final route of my Chamonix stay left me extremely satisfied with the whole package. Alpine apprenticeship, stage 1: completed.


Van-based accommodation options in Chamonix

Middle class

One of the camping grounds in Chamonix proper or nearby villages. Costs around 20 e/night for two persons.

Shower when you feel like it.

Dirtbag

Park next to Gaillands climbing crag, toilets next to the crag. Costs 0 e + possible confrontation with municipal authorities.

Shower: go ice climbing.

Middle class dirtbag

Parking Grepon next to Midi cable-car station. Costs 12,50 e/day (2014); fresh water and emptying of chemical toilet/grey water provided (these you can use free of charge, though, since the first 1/2 h or so at the P is free); toilets next to parking (closed for most of our stay) or at Midi station (wifi included); supermarket with gas distribution (French bottles, naturellement) 300 m away; loads of other camper-vaners to prevent the feelings of loneliness/odd-ballness.

Shower: go ice climbing + occasional visit to a real shower at one of the camping grounds (~4 e/pers).